Vieraslajeilla tarkoitetaan ihmistoiminnan seurauksena uusille esiintymisalueille siirtyviä eliölajeja. Vieraslajit (aiemmin tulokaslajit) voivat siirtyä uusille alueille tarkoituksella tai vahingossa. Meri- ja kanavaliikenteen määrän sekä nopeuden kasvu on lisännyt voimakkaasti lajien siirtymisiä uusille alueille (painolastivedet, pohjarakenteet). Jonkin verran vieraita lajeja siirtyy myös muun ihmisen toiminnan kautta (istutukset, kalanviljely, akvaario- ja koe-eliöt). Vieraslajien yhteydessä on otettu käyttöön termi “ekologinen ruletti”. Se kuvaa lajin aiheuttamien muutosten ennustamattomuutta uudessa ekosysteemissä. Muutokset ovat yleensä peruuttamattomia, etenkin vesiympäristössä, missä leviämistä ja lajien poistoa on vaikeampi hallita kuin maalla.
Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että toimiva ekosysteemi kykenee luontaisesti torjumaan vieraita lajeja. Suomenlahti kärsii kuitenkin rehevöitymisestä ja saastumisesta ja on siksi erityisen haavoittuva. Vieraslajit ovat lisäksi selviytymisen mestareita.. Parhaimmat menestymisen mahdollisuudet ovat lajeilla, joilla on pitkäkestoisia lepomuotoja tai vesivirtojen mukana leviäviä toukkavaiheita.
Vieraslajeja pidetään yhtenä neljästä tärkeimmästä uhasta maailman merien biologiselle monimuotoisuudelle rehevöitymisen, luonnonvarojen ylikäytön ja elinympäristöjen häviämisen ohella.
Cercopagis pengoi (Koukkuvesikirppu, Fishhook waterflea)
Koukkuvesikirppu on kotoisin Kaspianmeren alueelta, josta se on levinnyt Suomenlahdelle 1990-luvulla laivojen painolastiveden mukana. Koukkuvesikirppu on peto, joka saalistaa muuta eläinplanktonia käyttäen näin samaa ravintoa kuin silakka ja kilohaili. Koukkuvesikirppu haittaa kalastusta limoittamalla verkkoja ja muita pyydyksiä, joihin se takertuu koukkumaisesta peräpiikistään.
Amphibalanus improvisus (Merirokko, Bay barnacle)
Merirokko on varhainen tulokas Pohjois-Amerikasta ja yksi vanhimmista vieraslajeista Suomenlahdella. Todennäköisesti se on saapunut alueelle purjelaivojen rungolle kiinnittyneenä sillä se pystyy tarttumaan lähes mille tahansa alustalle.
Marenzelleria spp. (Liejuputkimato, Marenzelleria polychaete)
Liejuputkimato on murtovesilaji ja tästä syystä Itämeri on sille sopiva elinympäristö. Ensimmäistä kertaa liejuputkimato tavattiin Suomenlahdella kesällä 1990. Se muokkaa voimakkaasti merenpohjaa kaivautuessaan syvälle pohjasedimenttiin. Liejuputkimatojen on havaittu parantavan meren pohjan happioloja, mikä helpottaa muiden eliöiden paluuta hapettomuudesta kärsiville pohjille.
Kasvisplankton
Kasviplanktonia on meren tuottavasta pintakerroksesta aina useiden metrien syvyyteen yksittäisinä soluina, ketjuina tai erilaisina yhdyskuntina. Nämä muodostavat lajirikkaan leväyhteisön, johon kuuluvat mm. syanobakteerit eli sinilevät ja panssarisiimaeliöt. Leväyhteisö vajoaa aikanaan syvemmälle ja joutuu matkallaan tai viimeistään meren pohjalla eläinplanktonin ja pohjaeläinten ravinnoksi tai bakteerien hajotettavaksi.
Typpi ja fosfori ovat tärkeitä ravintoaineita kasvisplanktonien kasvulle. Kuitenkin typen liikakuormitus maalta ja ilmalaskeuma kiihdyttävät kasviplanktonin tuotantoa. Fosforikuormitus suosii erityisesti sinibakteerien eli sinilevien kasvua. Tätä kutsutaan rehevöitymiseksi ja se voi luoda ekosysteemille uhkia kuten luonnon monimuotoisuuden vähenemistä tai hapen puutetta.
Sinilevät (Cyanobacteria)
Syanobakteerit tunnetaan puhekielessä paremmin sinilevinä. Ne ovat rakenteeltaan bakteerien kaltaisia, mutta toiminnallisesti samanlaisia kuin muut tuottajat, eli yhteyttävät auringon energian voimin tuottaen samalla happea. Nodularia spumigena - sinilevien tuottama nodulariini on maksamyrkky ja sitä sisältävä vesi voi aiheuttaa allergia- ja myrkytysoireita.
Panssarisiimalevät (Dinoflagellates)
Alexandrium ostenfeldii. Esiintyy pääasiassa matalissa ja suljetuissa merenlahdissa lämpimän veden aikaan. Sen tuottamat myrkyt voivat kerääntyä pohjaeliöihin kuten simpukoihin ja mahdollisesti siirtyä ravintoketjussa eteenpäin esimerkiksi vesilintuihin. Runsaasti A. ostenfeldii -panssarisiimalevää sisältävä vesi voi aiheuttaa ihmiselle ihoärsytystä. Loppukesällä levämäärän ollessa suuri, tämän yksisoluisen planktonlevän läsnäolo paljastuu bioluminesenssin eli merituleksi kutsutun valoilmiön avulla.