Vaihtokauppaa ystävien kesken
Viron pohjoisrannikon ja Suomen etelärannikon kylien asukkaiden keskinäinen kaupankäynti luultavasti juontaa juurensa aina antiikin aikoihin asti. Ensimmäiset tiedot kaupankäynnistä ovat keskiajalta. Vaihtokaupalla ystävien kesken tarkoitetaan kuitenkin nykyään yleensä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Suursaaren ja Tytärsaaren asukkaiden ja Virumaan maakunnan rannikon asukkaiden välillä käytyä vilkasta kauppaa.
Vakituiset kauppakumppanit olivat vaihtaneet tavaroita muuttumattomilla hinnoilla jo sukupolvien ajan. Perheet solmivat keskenään kiinteitä ystävyyssuhteita ja olivat – "ikuisesti ystäviä". Kun he tapasivat toisiaan markkinoilla, he suorittivat rituaalin, jossa he vaihtoivat kuivattua kalaa pullolliseen maitoa näyttääkseen muille osanottajille, että uskollisuus ystävien kesken on särkymätön ja että tavaroiden vaihto on siten vahvistettu. Saarelaisten tärkein vaihdon väline oli suolasilakka, jota vaihdettiin sekä viljaan, erityisesti rukiiseen, että perunoihin. Saarelaisten parkitsemat hylkeenvuodat olivat myös arvostettuja, samoin naisten tekemät pitsit.
Suursaaren asukkaiden lisäksi vilkkainta kauppaa kävivät Tytärsaaren asukkaat, jotka kävivät "Viron seproissa" (vaihtokauppaa virolaisten kanssa) syyskuuhun 1939 asti. Tavaroita vaihdettiin – sepramarkkinoilla –, joihin ihmiset purjehtivat Tytärsaaresta 3–4 kertaa vuodessa. Ensimmäinen matka tehtiin ennen juhannusta vähärasvainen kutevan sillin vaihtokauppaa varten. Toinen matka tehtiin lokakuun alussa, kun oli aika ostaa perunoita, ja kolmas marraskuussa Pyhän Martin päivän paikkeilla. Vuoden viimeinen matka tehtiin marraskuun lopussa tai joulukuun alussa, Pyhän Katariinan päivän tienoilla. Haapasaaren tullilaitoksen vuoden 1889 tietojen mukaan Tytärsaaren asukkaat tekivät mielellään matkoja Mahuun, joka on vanhin kylä Virumaan maakunnan rannikolla, mutta he kävivät myös Purtse-joella ja Ontikassa.
Kun tullisopimus solmittiin Suomen ja Viron välillä vuonna 1930, perunoiden vapaakauppa loppui. Sopimus oli tuhoisa vaihtokaupalle, lukuun ottamatta Tytärsaaren asukkaita, jotka säilyttivät oikeuden vaihtaa tullitta suolasilliä 150 kiloon ruista ja 400 kiloon perunaa henkeä kohti.
Virolaiset kalastajat kalastamassa Suomessa
Pohjoisvirolaiset kalastajat ovat jo keskiajalta lähtien käyneet jopa kyläkunnittain kalastamassa Suomen vesillä. Virolaisilla oli kala-apajia koko Suomenlahden rannikon alueella – Seiskarin, Lavansaaren, Tytärsaaren, Suursaaren, Koiviston, Virolahden, Pernajan, Porvoon ja Sipoon rantamilla ja saaristossa, Porkkalan saaristossa, Hangossa ja jopa Turun saaristossa.
Suomessa oli saapumisesta ilmoitettava viranomaisille ja poistuttaessa maksettava vuokraa. Maksu suoritettiin kaloina, ja 1500-luvulla vuokrayksikkönä oli kimppu kuivattuja silakoita eli krampesilliä. Kimpussa piti olla 1 000 kalaa. Kalastuksen verottamisesta on tietoja Suomen viranomaisten kirjanpidossa.
Esimerkkejä:
- Vuonna 1550 virolaiset kalastajat maksoivat Viipurissa kalastusvuokrana 324 kimppua krampesilliä. Se oli niiden 27 virolaisen kalastusveneen vuokra, jotka kalastivat Tytärsaarta, Lavansaarta ja Seiskaria ympäröivillä vesillä.
- Vuonna 1551 saatiin Pernajasta Liivin- ja Virunmaalle viedyistä kaloista maksuna 125,5 kimppua krampesilliä.
- 1556 on kirjattu myös rahamaksu. Viipurin linnassa vaadittiin Tytärsaaren, Lavansaaren ja Seiskarin luona kalastaneelta virolaisten venekunnalta 71 markkaa ja 5 äyriä sekä lisäksi 474 kimppua krampesilliä.
- Koivistolla saatiin maksuksi 134 kimppua krampesilliä sekä lisäksi maksu kaloina tai rahana. 24 virolaisten venekuntaa ilmoitti, etteivät he olleet saaneet lainkaan kalaa, jolloin heille määrättiin maksuksi 10 äyriä veneeltä, yhteensä 30 markkaa. Seitsemältä virolaiselta, joilla oli ollut parempi kalaonni, vaadittiin samoin 10 äyriä venettä kohden rahana ja kaikilta yhteensä 76 kimppua krampesilliä.
- Porvoosta Viroon viedyistä kaloista saatiin vuonna 1551 maksuksi yhteensä 125,5 kimppua, vuonna 1554 yhteensä 270 kimppua ja vuonna 1556 yhteensä 72 kimppua krampesilliä.
Yhteisiä pyyntiretkiä järjestettiin Viron rannikolta Suomeen 1900-luvun alkuun saakka. Myöhemmin kilohailinpyynti muuttui Viron rannikolla kalastajille niin tuottoisaksi, ettei Suomen-retkille enää lähdetty.
Suursaaressa saattoi vielä 1930-luvulla nähdä virolaisten kalastajien kivipirttisaunojen ja kalauunien raunioita. Virolaiset rakensivat niitä kalojen kuivausta varten, kun taas suomalaiset kuivasivat kalaa tuulessa ja auringossa.
Pranglin kirkko
Pranglin saarella on ollut useita kirkkoja vuosien varrella. Aiemmin saaren itärannikolla sijainneen kirkon rakensivat suomalaiset hylkeenpyytäjät, jotka olivat kuin ihmeen kaupalla säilyneet hengissä. Löytääkseen kirkon paikan he kantoivat vettä seulassa ja valitsivat paikan, jossa vesi valui nopeimmin seulan läpi. Kirkossa oli hopeinen votiivikala, jolla uskottiin olevan vaikutusta saaliin määrään. Kirkko rappeutui 1600-luvun puolivälissä. Uusi kirkko rakennettiin pian. Kun tämäkin rakennus rappeutui 1800-luvun alkuun tultaessa, Gustav Schüdlöffel, joka toimi pappina Jõelähtmen kylässä, alkoi kerätä varoja uuden kirkon rakentamista varten. Tarvittava summa saatiin kasaan 19 vuoden kuluessa, ja uuden kirkon peruskivi muurattiin 8. kesäkuuta 1848. Loppu sujuikin nopeasti. Johan Klamas Rammun saarelta ja hänen velipuolensa Abram Liljeberg Pirtti-saarelta kuljettivat valmiiksi sahatut tukit Suomen Sipoosta Prangliin purjeveneillä, ja uusi Laurentsiuksen kirkko vihittiin käyttöön 10. elokuuta.
Suomenlahden itäosa - Inkeri, Retusaari, Nyen, Kronstadt
Suomenlahden itäpäässä sijaitsee historiallisen Inkerin rannikko ja Retusaari, jotka Pietari I valloitti Suuren Pohjan sodan aikana. Kun saari oli liitetty Venäjään, sen nimeksi muutettiin Kotlin ja saarelle rakennettiin Kronstadtin linnoitus. Kronstadt palvelee edelleen Pietarin porttina merelle.
Nykyinen Pietari sijaitsee aiemman ruotsalaisten rakentaman Nyen-nimisen kaupungin paikalla. Kaupunki rakennettiin Nevajoen suulle Nyenskansin linnoituksen viereen ja se sai kaupunkioikeudet vuonna 1642. Nyenissä asui ruotsalaisia ja suomalaisia sekä varakkaita saksalaisia kauppiaita. Nyen eli kukoistuskauttaan 1600-luvun jälkipuoliskolla, jolloin sen väkiluku nousi kahteen ja puoleen tuhanteen. 1700-luvun alussa Pietari I määräsi Nyenin hienot kivirakennukset hävitettäviksi maan tasalle.