Merikotka on Suomenlahden alueen suurin petolintu, jonka siipien kärkiväli on jopa 2,5 metriä. Lentävän merikotkan tunnistaa sen karkeista ja hitaista siiveniskuista – se näyttää ”lentävältä matolta”.
Merikotkat etsivät ruokaa pääasiassa rannikkoalueilta ja suuremmista sisävesistöistä. Ne syövät lähinnä kalaa (esim. hopearuutana, nokkakala) ja vesilintujen poikasia (sorsa, lokki), talvella usein myös raatoja. Merikotkapari rakentaa pesänsä tavallisesti merta lähellä olevan männyn tai haavan latvaan.
Itämeren alueen merikotkakanta pieneni 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa pääasiassa vainon vuoksi. Merikotkien ampuminen pesimäaikana kiellettiin Virossa vuonna 1934, mutta tämä ei estänyt kotkien tappamista ja niiden määrän laskua. Torjunta-aineet DDT ja PCB sekä muut organoklooriyhdisteet, jotka tuotiin markkinoille Euroopassa 1940-luvulla, vaikuttivat tuhoisasti merikotkien hedelmällisyyteen Itämerellä.
Merikotkan suojelutoimet aloitettiin Pohjois-Euroopassa 1970- luvulla, DDT:n käyttö kiellettiin Virossa vuonna 1968 ja Suomessa 1976. Suojelutoimiin sisältyi esimerkiksi kotkien ruokkiminen puhtaalla, vähän torjunta-aineita sisältävällä ruoalla talvisin sekä keinopesien rakentaminen niille. Torjunta-aineiden kieltämisen ja merikotkien kansallisen suojelun seurauksena niiden kanta Suomessa ja Virossa alkoi kasvaa 70-80-luvuilla ja kasvaa edelleen. Pohjois-Virossa merikotkien määrä alkoi kasvaa myöhemmin, vasta 1990-luvulla. Nykyään Pohjois-Virossa pesii yli 20 merikotkaparia. Suomessa tällä hetkellä merikotkia arvioidaan olevan noin 320-360 paria.
Merikotkat ovat pitkäikäisiä lintuja, jotka voivat elää jopa 30 vuotta. Koska niiden hedelmällisyys on vähäinen ja ne ovat uskollisia pesimäpaikalleen ja häiriintyvät helposti, niiden elinympäristöt on säilytettävä. Merikotka on suojeluluokan I laji Virossa ja Suomessa.